Fehnan
Juotuaan muutaman pavislaisen väkijuoman liikaa Fehnan havahtui hereille. Hän seisoi kukkulalinnoituksen sisäänkäynnin juurella. Hän tiesi, että hänen tärkein ja suurin koskaan tarvitsemansa esine/asia/olio on hänen edessään olevan kukkulalinnoituksen sisällä. Samalla hän kuitenkin tajusi, että hän näkikin unta. Yhtäkkiä hän huomasi, että oli jo puolessa välissä linnoituksen porteille vievää pengertietä eikä hän voinut pysähtyä. EI! Kyseessä olikin painajainen! Hän yritti kaikin mahdollisin voimin estää itseään kävelemästä, mutta ei onnistunut lopettamaan kävelyään. Hän oli kuulevinaan jonkin pahaenteisen ja lähestyvän äänen, muttei osannut paikantaa sitä.

Fehnan alkoi hätääntyneenä hapuilla kirvestään, kun hän pian huomasi olevansa jo linnoituksen sisällä. Tuttu Halonhalkoja ei ollutkaan omalla paikallaan hänen varustevyöllään. Itse asiassa koko vyö oli hukassa! Hänen ahmannahkahaarniskansa oli myös hukassa! Hän tunsi olonsa lähes(lue: kokonaan) alastomaksi. Hän kuuli pahaenteisen lähestyvän äänen uudelleen, tällä kertaa linnoituksen päärakennuksen sisältä. Hän pystyi melkein erottamaan rakennuksen sisällä olevan lopullisen kohteensa, tavoitteensa ja unelmansa, kun rakennuksen oviaukkoon astui jotain suunnattoman suurta, vahvaa ja pahansuopaa.

Kentauribroo asteli kumartuen ulos oviaukosta, nosti valtavan kaksiteräisen kirveensä ja halkaisi Fehnanin yhdellä iskulla. Fehnan säpsähti hereille hikisenä, krapulaisena Paviksen Portto -majatalon yläkerran halvimmasta huoneesta, katsoi nopeasti ympärilleen, huomasi viimein olevansa turvassa ja oksensi. Hän rukoili ennen uudelleen nukahtamista Valindia, että tämä lähettäisi viilentävän lumimyrskyn joka huuhtoisi pois edellisillan juomien aiheuttaman myrkytyksen.

Rainer
Tarjottuaan Fehnanille muutaman pavislaisen väkijuoman ja juotuaan itsekin siinä sivussa useamman, Rainer päätyi nukkumaan Paviksen Porttola -majatalon yläkerran toiseksi halvimman huoneen lattialle. Jostain syystä hän uneksi kävelevänsä metsässä, ohi kumpuilevien kukkuloiden ja vehreiden lehtojen. Yhtäkkiä hän näki edessään kukkulan, jonka lehtipuut olivat merkilliseen tapaan kiveä, eivätkä puuta kuten tavalliset puut. Rainerin sisäinen Issaries heräsi ja hän näki heti mielessään mahdollisuuden tehdä voittoa kivipuulla. Puu, joka olisi yhtä tukevaa kuin kivi ja yhtä kevyttä kuin puu! Mielessään hän kuitenkin ymmärsi, että hän vain uneksi. Kivipuu olisi liian hyvää ollakseen totta. Tämän täytyi olla unta. Ehkä jopa painajaista! Rainer uneksi usein mittaamattomista rikkauksista ja tiedonlähteistä, jotka lipesivät viime metreillä hänen käsistään. Tämän täytyi olla painajaista. Pienen tovin hän kuitenkin unelmoi kivipuisesta palatsista, jonka hän rakennuttaisi Parittajan Kortteliin.

Hetken pohdittuaan hopea- ja kultarahojen kuvat silmissään Rainer huomasi kiivenneensä Kivipuukehälle johtavan rinteen puoleen väliin. Hän yritti kääntää katsettaan pois kivikehän keskellä sijaitsevasta kivipöydästä, mutta ei jostain syystä kyennyt. Ei halunnut! Kivipöytä oli kauttaaltaan ikivanhojen kirjoitusten, riimujen ja kuvausten peitossa. Osia tekstistä oli aikakausien ja iäisyyksien saatossa pyyhkiytynyt pois, mutta tärkein oli selvästi vielä luettavissa. Rainer unohti välittömästi kivipuut ja muut moiset hömpötykset. Hän tiesi sisimmässään, että kaikki mitä hän halusi ja tarvitsi oli kirjoitettuna tuohon kivipöytään. Hän lähtikin juoksemaan kivipöytää kohti kuin varsa kevätlaitumelle.

Hänen näkökykynsä kuitenkin petti hänet pahemman kerran. Kivipöytä olikin paljon kauempana kuin hän oli alun perin ajatellut. Hän pääsi kivipaasien luo. Kivipöytä oli enää pieni kangastus kaukaisuudessa. Hän yritti viimeisenä oljenkortenaan ojentaa kättään ja kurkottaa koskettamaan kivipöytää. Sillä samalla hetkellä hänen jalkansa pettivät. Hän kaatui naamalleen turpeeseen ja manaili omaa hölmöyttään. Tämähän on unta! Kun hän yritti kömpiä ylös hän huomasi, etteivät hänen jalat enää totelleet häntä! Rainer katsahti jalkoihinsa ja näki, että ne oli palaneet karrelle, lähes poroksi! Hän haistoi nenässään palaneen lihan hajun. Hän ei kerennyt jäädä surkuttelemaan menetettyjä raajojaan. Hän huomasi, kuinka kivipaasien muodostamien porttien alta maasta kaivautui esiin jotain ikiaikaista ja kammottavaa. Muumioituneet Vartijat kampesivat itsensä ylös muinaisista haudoistaan ja lähtivät kohtaamaan heidän lepoaan häirinneen epäonniset matkaajan. Rainerin toiseksi viimeinen ajatus oli, että ketä nämä olennot ovat. Hänen viimeinen ajatuksensa oli, että mitä Kivipöydässä oikein lukeekaan! Hän oli jo aloittamassa kirjoituksen tulkitsemisen kun hänet hakattiin raa'asti kuoliaaksi. Hän heräsi epätietoisena ja -uskoisena omasta olemisestaan, itsestään ja kaikesta muusta. Hän vannoi, ettei enää koskaan joisi Paviksen Porttolan Erikoisia kymmentä tuopillista enempää. Ei koskaan ennen seuraavaa kertaa.

 Create your own free wiki!HelpPublic, not yet premium Privacy Policy RSS